Samoin tein mieskin lähti hallille katsomaan, mikä meidän autoa vaivaa kun on alkanut jurnuttaa ajossa. Joku laakerivika lie. Vähän toisaalta harmittaa, olisin halunnut viettää vihdoinkin aikaa hänen kanssaan kahdestaan, toisaalta ymmärrän - tänään on päivä jolloin varaosaliikkeet on auki, ja ollaan mietitty mahdollista pientä kotimaan/Viron reissua yhdessä ennen miehen töiden ja mun koulun alkua. Rikkonaisella autolla se ei onnistu.

Mutta viihdynhän minä yksin, hienosti viihdynkin. Ulkona on nätti sää, lähden pihalle kohtapuoleen ja vetäisen taas reilun kävelylenkin. Se menee tuon eilen laaditun Happy-listan kuntoilu- ja ulkoiluosaan. Katsotaanpa sitä listaa muutenkin ja suunnitellaan vähän:

- hyvä ja terveellinen, puhdas ruoka. Paljon kasviksia. -> granaattiomenarahkaa tänään, sekaan siemeniä. Kaupassa pitää ehtiä käymään, kasvisostoksilla. Tosin kaapista löytyy vielä kasvis-juustomunakasainekset.

- riittävä uni. -> toteutui :)

- kuntoilu. Hyvän peruskunnon ylläpitäminen. Ulkoilu. Luonto. -> lenkin jälkeen kotitreeni.

- kissat, kissat, kissat. Heh. No ehkä vähän muutkin elukat. -> kissoista saan kestoterapiaa.

- kontaktin säilyttäminen pariin hyvään ystävään. -> tälle ei ehkä tänään ole saumaa, voinhan toki pari FB-viestiä heittää.

- parisuhteen hoitaminen. -> Onnistunee illalla kun isäntä kotiutuu. Suunnitellaan sitä reissua,

- rauha, hiljaisuus. -> sitä ON <3

- mielekäs työ ja itseni kehittäminen siinä. -> pidemmän tähtäimen juttu. Koulun alkuun on vielä melkein kaksi viikkoa, työt alkavat maaliskuulla.

- taloudellinen turvallisuus. -> tänään on laitettava lomautusrahahakemus eteenpäin.

- tieto siitä, että läheiseni voivat hyvin. Heidän hyvinvointinsa tukeminen niillä keinoin kuin on itselleni mahdollista. -> ostan keskimmäiselle pojalle lämpökerraston. Jos joutuu ensi viikolla ulkotöihin.

- sauna. -> heh, ei meillä tämmöistä mahdollisuutta nyt ole, mutta josko Laulasmaan kylpylän saunamaailma?

Eilinen kaljan juonti loppui tragikoomisesti, tyhjensin ekan pikkutölkin ja avasin kyllä toisenkin. Maistoin kerran ja lykkäsin sen miehen käteen, ei tehnyt mieli. Positiivista.

"Ajattele positiivisesti" -itseapuhömpötykset ovat rasittavia. Mutta en usko että on kovinkaan hömpötystä miettiä, mitkä asiat tuntuvat minusta hyvältä ja saavat mielialan nousemaan. Silleen yksinkertaisesti ajateltuna, niiden asioiden listaaminen ja tavoitteleminen kaiketi parantaa elämänlaatua, joten...

- hyvä ja terveellinen, puhdas ruoka. Paljon kasviksia.

- riittävä uni.

- kuntoilu. Hyvän peruskunnon ylläpitäminen. Ulkoilu. Luonto.

- kissat, kissat, kissat. Heh. No ehkä vähän muutkin elukat.

- kontaktin säilyttäminen pariin hyvään ystävään.

- parisuhteen hoitaminen.

- rauha, hiljaisuus.

- mielekäs työ ja itseni kehittäminen siinä.

- taloudellinen turvallisuus.

- tieto siitä, että läheiseni voivat hyvin. Heidän hyvinvointinsa tukeminen niillä keinoin kuin on itselleni mahdollista.

- sauna

Mietin hetken, pitäisikö laatia lista myös vältettävistä asioista joita en elämääni halua. Mutta sitten: listahan on jo tuossa, kun otetaan ylläoleva lista ja käännetään se vastakohdakseen. Ja jos yritetään kuitenkin ajatella positiivisesti, niin jos käyttäisin energiansa hyvien asioiden tavoitteluun eikä pahojen välttelyyn? Jonkinlainen psykologinen merkitys silläkin voi olla.

Juon muuten parhaillaan olutta. En nyt ole erityisen ylpeä itsestäni, mutta tuli rasautettua yksi tölkki auki. Ei se niin hyvää ole, että toista avaisin. Vaan olisihan saanut jäädä tuo yksikin kiinni. Lepsu minä.

Enpä nyt tiedä, maksoiko vaivan.

Kaiken lisäksi kielen päällä jäi kutkuttamaan ja taas korvien välissä se pikku kuiske: voithan ottaa pari. Vain pari. Ja sen tietää, mihin se johtaa - joka päivä se vain pari, ja se kasvaa sitten vain kolmeen-neljään jne. Eli kun mietin tuossa, että ammunko itseäni jalkaan nauttimalla alkoa "luvan kanssa" (mitä se nyt sitten muka tarkoittaakaan,) niin taisin ampua. Herätin viinapirun joka oli jo pari päivää ollut suhteellisen hiljaa. Nyt täytyy vaientaa se sitten uudelleen. Pahus.

Luin Hesarista jutun esikoiskirjailijasta, joka on Minnesota-hoidon avulla selättänyt oman alkoholisminsa. Lainaan:

"Tipaton tammikuu?

”Alkoholistin kannalta hölmömpää ajatusta ei ole”, Kalle Lähde, 48, sanoo.

Hän tietää. Koska on ollut. Pitkään. Pahasti.

”En tarkoita, etteikö alkoholisti voisi olla juomatta koko tammikuun”, Lähde jatkaa. ”Ties vaikka helmikuun puoliväliin saakka. Mutta sitten repeää. Ja sen jälkeen otetaankin sitten juomattomuuden vahinkoa oikein urakalla takaisin.”

Jos tipattomuutta harkitsee joulunpyhinä ja uutena vuotena viineillä kuormittuneen maksan tähden, Lähteen ”kultivoituneeksi” kutsuman juomisen tauottaminen saattaa toimia."

...

Kultivoitunutta juomista? Sanakirja antaa synonyymiksi kultivoituneelle sivistynyt, hienostunut, oppinut, koulutettu, kultturelli. Ei ihan osu minuun. Ei tämä minun tissutteluni ole jotain "vain" hienostunutta tinttaamista. Toisaalta en ole myöskään pitkään ja pahasti alkoholisoitunut rapajuoppo, kuten Kalle Lähde. Ollaan taas siinä aiheessa, että en ole tarpeeksi sairas jotta ongelmaani voitaisiin pitää Oikeasti Vakavana. On ihan totta, että joku pahemmassa jamassa ollut voisi ylimielisesti tuhahtaa, että eihän sulla mitään ongelmaa edes ole.

Ja voisin itsekin lähteä samaan ajatteluun mukaan: koska hoidan työni ja niinpoispäin, pystyn treenaamaan ja käymään lenkillä ja pitämään yhteyttä läheisiini, eivätkä läheiseni ole vielä huolestuneet juomisestani, niin eihän mulla mitään ongelmaa oikeasti ole. Että miksei sitten otettais taas. Vähän. Sivistyneesti.

Mutta kun pointti on siinä, etten haluaisikaan joutua sairastumaan alkoholismiin todella. Haluan puuttua asiaan nyt, kun vielä terveys on kutakuinkin tallella, samoin ihmissuhteet, työ ja opinnot. Tukea tällaiseen puuttumiseen on kumminkin vaikea löytää, sillä noin yleisen mielipiteen mukaan, eihän mulla mitään ongelmaa ole. Vielä.

Kirjoituksen loppukaneetti oli kyllä mielenkiintoinen:

”Ei juomisen tilalle tarvitse ottaa mitään. Viina syrjäyttää kaiken. Kun pääsin siitä eroon, sain takaisin sen elämän, jonka olin menettänyt jo aikoja sitten.”

Hmm.

Minulla ei ole yhtään tatutointia. Ei sillä, ettenkö koskaan olisi halunnut sellaista. Aihe on puuttunut. Miksi kantaisin nahassani hautaan saakka jotain merkityksetöntä yksisarvista, perhosta tai edes kissan kuvaa? Jos jotain ihooni hakkaisin, sillä pitäisi todella olla kauaskantava merkitys.

Ehei, ei tässä mitään pomppausta aihealueen ulkopuolelle tullut. Japaninkielen sana 'shoganai' osui ja upposi. Siinäpä jotain opeteltavaa, omaksuttavaa, siinä jotain jolla olisi mitä suurin merkitys.

"The literal meaning of "Shoganai" is “it cannot be helped.” However, it is not discouraging or despairing. It means to accept that something was out of your control. It encourages people to realize that it wasn’t their fault and to move on with no regret."

Toki, voisihan sitä ihoonsa ikuistaa suurin piirtein samaa tarkoittavan suomenkielisenkin termin. Läheisriippuvuudesta toipumisessa käytetään sanaa irtipäästäminen suurinpiirtein samassa merkityksessä. Shoganai, tai しょうがない näyttäisi kyllä iholla paljon katu-uskottavammalta...

Pettymyksekseni hotellin ravintola oli remontissa, joten haave samojen seinien sisällä toteutuvasta à la carte -sapuskoinnista ei täyttynyt. Tsemppasin sen verran, että kävelin kilometrin verran tietämääni hyvään raflaan kaupungilla ja söin siellä. Ruokajuomana oli vesi.

Huoneessakaan ei tehnyt mieli alkoa. Tiesin sen jo etukäteen, yksin harvemmin tekee. Lähinnä lasi punaviiniä olisi maistunut, muttei ollut tarpeeksi vahvaa tarvetta sen hommaamiseen.

Kaiken kaikkiaan ihan onnistunut oman ajan otto. Täytyy alkaa harrastaa noita useammin.

Iltana ennen reissuun lähtöä pidimme kotona juustokekkerit. Paljon hyviä juustoja, Camambertiä ja valkohometta, vuohen cheddaria ja Téte de Moinea. Ja pakko sanoa, että ilman punkkua koko hoito oli vain puolet entisestään. Mikään pöytään katettu hedelmä ei vain korvannut juuston ja punaviinin pyhää liittoa. Booooring.

Mutta sanotaan se nyt. Huomenna on uudenvuoden aatto ja olen jo ilmoittanut, että aion käydä kaapissamme uskollisesti odottavan punaviinilaatikon kimppuun. Kuluneina päivinä on ollut hyvää aikaa miettiä ja kuulostella, että mikä alkoholi eniten nimeäni huutaa. Punkkuhan se. Huomenna annan itselleni luvan nauttia sitä - katsotaan sitten, mitä muuta. Tavoite olisi olla joutumatta taas valvomaan yötä, toisin sanoen pitää juominen joissakin rajoissa, sekä lopettaa se uudenvuoden päivään, jonka jälkeen olla hyvä tovi ilman. Katsotaan, ammunko itseäni tässä nyt jalkaan vai en.

Takaisin reissuun ja sieltä paluuseen. Olin rentoutunut ja iloisin mielin menossa kotiin kissojen ja miehen ja energiasyöpön (mieheni 18v poika) luo, mutta hetipä autossa kuulin että energiasyöpön kaveri-tyttis-mikälie oli meillä. Jumps, ahdistus palasi ja käyttäydyin kaiketi aika sikamaisesti kun ryhdyin vauhkoamaan asiasta miehelleni. Olin niin valmistautunut pääsemään omiin oloihini, tai siis niin omiin oloihini kuin tällä hetkellä on mahdollista, ja taas on mun kotonani uusi ihminen tutustuttavaksi.

Käytiin sitten isännän kanssa paikallisessa itämaisessa syömässä, siinä ehdin rauhoittua ja vähän avata asiaa, ja päästiin kotiin saakka. Tyttis lähti sitten pojan kanssa aika äkkiä, tilanne helpottui niiltäkin osin, mutta taas pääsin kiroilemaan tämän introverttiyden kanssa. Olen hyvin huono sietämään outoja ihmisiä omassa kodissani, erityisesti jos heidän paikalla olonsa on tavalla tai toisella yllätys.

Miksei kukaan ekstrovertti koskaan joudu selittämään, miksi hänen kotinsa ovet ovat avoinna kaikille kulkijoille? Miksi sitä pidetään hyveenä ja avarasydämisyytenä, ja tällainen introverttiys on sitten huono homma ja paskuutta?

Introverttiys ei ole ihmisvihamielisyyttä. Introvertin vetäytyminen ei kerro muista ihmisistä mitään. Tässäkään tapauksessa miehessä, miehen pojassa tai tyttiksessä ei ollut mitään vikaa. Reaktio on minun päässäni, kyse on minun luonteenpiirteestäni, siitä millainen minä olen. Reagoin samalla lailla myös omiin aikuisiin lapsiini: kiva nähdä, mutta jossain vaiheessa riittää. Ja kun riittää, ahdistun.

En myöskään ole epäsosiaalinen. Viihdyn ihmisten kanssa, en varsinaisesti ujostele, en kärsi esiintymispelosta, pystyn juttelemaan ventovieraan ihmisen kanssa junassa tai hississä rennosti ja ongelmitta. Pointti on vain, että minä väsyn siitä. Voimia saan, kun olen välillä yksin. Ja kun kotonani on jatkuvasti muita ihmisiä, en siis lataudu vaan akku tyhjenee hiljalleen.

Mieheni syö akkuani hyvin hitaasti, mutta rehellisyyden nimissä, kyllä hänkin sitä kuluttaa. Onneksi hän myös ymmärtää, tai ainakin tuntuu ymmärtävän kun selitän ajoittaisen tarpeeni olla yksin. Kun olemme mieheni kanssa kaksin, riittää parin tunnin yksin tehty kävelylenkki latautumiseen.

Kaikkein lähinnä lasillisen ottamista olin tänään, kun sain laukkuni purettua ja talossa oli vielä väkeä. Mutten kuitenkaan ottanut.

...

Olen aina pitänyt vertauksesta (pahoittelen jos jotakuta loukkaa uskonnollinen viitekehys linkissä,) jossa purkki täytetään ensin kivillä, sitten soralla jne., kunnes se todellakin on täynnä. Ymmärrän vertauksen sitenkin, että jos elämäänsä haluaa lisätä jonkin suuren asian, pitää jostakin yhtä suuresta kyetä luopumaan, muuten tilaa uudistumiselle ei ole. Tai siten, että jos haluaa luopua jostakin asiasta jolla on elämässä ollut suuri merkitys, pitää tilalle saada jotain vastaavan tilan täyttävää, muuten elämään jää tyhjä kohta.

Alkoholilla tuntuu olevan elämässäni suuri rooli. Täytyy siis miettiä, millä sen jättämän tyhjiön korvaisi, ettei alko valuisi takaisin tipoittain tyhjää tilaa hyödyntämään.

Hankin joku aika sitten lukuoikeuden nettiHesariin. Periaatteessa olin pitkään sitä vastaan, että luotettavahkosta ja tasokkaahkosta uutisoinnista pitää maksaa, mielestäni se eriarvoistaa ihmisiä ja jättää huonommin toimeen tulevat iltapäivälehtien ja mitävittujen armoille. Kolmena kuluneena vuotena en missään nimessä olisi itsekään pystynyt irrottamaan liki 20 euroa kuussa verkkoHesariin, opintotuilla ja -lainalla kun mentiin. Nyt kun olen työllistynyt, on aika kummallista kun yllättäen onkin varaa jopa tuommoiseen.

No. Hesarista löytyy näitä artikkelien helmiä. Ylläoleva linkki vie yhteen sellaiseen, artikkeli aikuisesta tunneherkästä miehestä, psykiatri Juhani Mattilasta joka on kirjoittanut aiheesta useamman kirjankin. Juuri tästä artikkelista tunnistin itseni. Lainaanpa osuvimpia kohtia:

"[Tunne]herkkä ihminen aistii vahvasti myös kehonsa sisäiset tuntemukset, ja siksi tunteet, etenkin ikävät sellaiset, tuntuvat ylitsevuotavilta. Jännitys saa sydämen laukkaamaan, hämmennys sanat katoamaan, häpeä kasvot punoittamaan. .. Herkkä aistii tarkasti myös muiden ilmeet, eleet ja äänenpainot. Hän saattaa nähdä vierustoverin silmissä häivähdyksen pilkallisuutta tai kuulla pomonsa äänessä pettymystä. Se tuntuu pahalta, mutta samalla oma reaktio nolottaa. .. Kaikki se johtaa käyttäytymiseen, jota kutsutaan ujoudeksi."

"Lapselle pelkkä jäätelökioskilla asioiminen saattaa tuntua sietämättömän pelottavalta. Mitä myyjälle kuuluu sanoa? Mitä jos lasken rahat väärin? Teini-iän jälkeen ujostelutaipumus yleensä vähenee. Aikuinen hallitsee jo useimmat arjen tilanteet eikä joudu jatkuvasti pelkäämään itsensä nolaamista. ... Lapsuudesta tuttu ujostelu saattaa kuitenkin iskeä uudestaan vieraassa tilanteessa. Elämänsä ensimmäisillä nettitreffeillä tai ensimmäisellä kahvakuulatunnilla ei yhtäkkiä tunnekaan käyttäytymiskoodia. Herkkä ihminen kuvittelee, että muut tarkkailevat hänen mokiaan, ja häntä alkaa ujostuttaa."

Tuo tunteiden tuntuminen ylitsevuotavilta on ollut aina oma kiroukseni. Olisi niin paljon helpompi tuntea vähemmän, jotenkin miedommin. Ettei jokainen uusi kokemus ja tuntemus saisi pataa jumittamaan. Jos seuraavana aamuna on luvassa jotakin uutta, sellaista mitä en ole aikaisemmin tehnyt tai kokenut, valvon yön. Poikkeuksetta. Mietin erilaisia asioita jotka pitää ottaa huomioon, jotka pitää tietää tai selvittää, jotka voivat mennä pieleen. Enkä todellakaan nouse levänneenä uuteen koitokseen. Ja sopii arvata, montako kertaa tuota valvomista on yritetty lääkitä alkoholilla. Eikä se edes auta.

Lisää:

"Pelko voi lopulta johtaa kierteeseen, jossa ihminen alkaa vältellä vaikeilta tuntuvia tilanteita. Kun lykkää valmistumista siksi, että ei uskalla osallistua ruotsin kurssille, joutuu selittelemään sukujuhlissa kesken jääneitä opintoja. Se taas saa välttelemään myös sukujuhlia. ... On myös toinen, lähes yhtä huono selviytymisstrategia. ”Ihminen voi rutinoitua ja panssaroitua niin, että hän menettää sielullisuutensa.” Joskus ihminen oppii välttelemään ikäviä tunteitaan niin tehokkaasti, että mikään ei tunnu miltään. Mattila tapaa työssään tunteiltaan jähmettyneitä ihmisiä, jotka kärsivät unettomuuden, työuupumuksen tai masennuksen kaltaisista oireista."

Minä välttelen vaikeilta tuntuvia tilanteita ja taidanpa olla myös aika rutinoitunut ja panssaroitunut. Koska ne ikävät tunteet on niin sietämättömiä, niin miksi helvetissä haluaisin niitä tuntea? Miksen rutinoituisi, miksen välttelisi? Miksen joisi? (Viimeisimpään vastauksena tosin se, että juominen ei auta. Tai auttaa, kun on puuduttanut nuppinsa siihen tilaan että on oikeasti päissään, mutta se seuraava yö ja päivä ja häpeän määrä...)

Artikkelissa todetaan, että jatkuva välttely saa ihmisen hylkäämään asioita, jotka ovat itselle tärkeitä. Kyllä mä toisaalta olen rohkaistunutkin, monella lailla, mutta epäilen että kuitenkin sillä panssaroituvalla tavalla. Ei ole kauaa, kun opiskelutoverini sanoi että kun sä olet semmoinen kova täti. Kova täti?!?!?! Siunatkoon. Olihan se liikunnanohjaajana päätoimisesti työskenteleminen toki aikamoinen hoitokuuri kaikenlaisille sosiaalisille peloille, ei mulla nykyään ole kauheasti pelkoja siitä, miten muut ihmiset muhun suhtautuvat. Paitsi ne, joilla on merkitystä. Esimerkkinä nyt vaikka ensimmäinen kerta, kun piti tavata mieheni äiti. Tai, herravarjelkoon, hänen lapsensa.

Mutta välttelenkö ikäviä tunteitani niin paljon että mikään ei tunnu miltään? Voi, mahdollisesti. Ehkä osin siksi onkin usein niin tylsää?

Kun Elämä on aina ollut Vaikeaa, tavalla jos toisellakin. Lähinnä nyt ihmissuhteiden osalta, ja sitten on ollut kaikenlaisia pelkoja ja ahdistuksia.

Ensimmäinen virallinen diagnoosi tuli joskus 2000-luvun taitteessa kun netin artikkeleja lueskelemalla tunnistin itseni aikuisen ADHD-ihmisen kuvauksista. Ilman H:ta kuitenkin, ADD. Piipahdus alan lääkärillä, ja sain ensin Concertat ja sitten Ritalinia. Diagnoosin osuvuudesta en tiedä, mutta ihan kivat sävärit sain Ritskuista.

Jossain vaiheessa väsyin uusimaan reseptiä kolmen kuukauden välein. Ei se elämä kummemmaksi muuttunut ilman lääkkeitäkään, samaa vanhaa paskaa.

Joitakin vuosia myöhemmin diagnosoitiin keskivaikea masennus. Alkoi jakso, jolloin kokeilin muistaakseni neljää eri masennuslääkettä, kaikki hylkäsin vittumaisten sivuoireiden vuoksi. Flagyl (eikun tää onkin hiivalääke, no joku tommonen kuitenkin,) Cipramil ja mitä noita oli. Lopulta kieltäydyin enää uusista kokeiluista, ja ihme kyllä hinasin itseni sitten joillain keinoin pinnalle. Noihin aikoihin kyllä 2-3 tölkkiä iltasiideriä alkoi vaihtua yhteen valkkaripullolliseen. Hinta oli se mukaperuste, mutta aina se yksi pullollinen illassa humpsahti. Tuolloin onneksi olin myös aktiivisessa liikuntatyössä, joten juomiseen oli pakko laittaa vähän jarrua, ja ymmärsin lakata ostelemasta niitä pulloja.

Ankaran keittiöpsykologisoinnin ja netin selaamisen tuloksena itsediagnosoin seuraavaksi läheisriippuvuuden, mikä luultavasti jopa osui oikeaankin. Useamman vuoden toimin aktiivisesti asian ympärillä ja todella opinkin jotain itsestäni. Paitsi olemaan juomatta.

Eheytyminen eteni sellaiseen pisteeseen, että aktiivisempi itsehoito jäi taas pari vuotta sitten. Juominen jatkui ja lisääntyi. Viimeisen kuluneen vuoden aikana on ollut ehkä yhteensä kuukauden jakso päiviä jolloin en ole juonut yhtään mitään. Alkoholin vieroitusoireet ovat vuoden sisään muuttuneet häijymmiksi, uni katoaa ja mieli tekee katalia temppuja krapulassa. Vaaleanpunaisia norsuja odottelen kylään.

Viime aikoina olen törmännyt uuteen ilmiöön, HSP:hen (High Sensitive Person.) En oikein lämpene sille, tuntuu olevan hankalien ihmisten pyrkimys oikeuttaa oma hankaluutensa. Mutta sitä kautta olen päässyt lähemmäs mahdollista omaa piirrettäni joka vaikuttaa, öö, kaikkeen - tunneherkkyys.

Jo lapsena kaikki tunteet mulla on olleet vahvoja. Aina. Rakastuminen on saanut jalat pilviin ja olon epätodelliseksi, eikä mitään konkreettista pysty tekemään tai mihinkään keskittymään. Suuttuminen jaa jäätymään täysin, en osaa toimia, en saa sanotuksi mitään - viime aikoina on vähän onnistunut pihisemään uloskin. Surua pelkään, sen vahvuuden takia.

Ahdistus on kulkenut mukana aina. Rauhoittavia lääkkeitä on ollut purkissa muutamaan otteeseen. Lopulta lakkasin pyytämästä niitä, kun aloin leikkiä niilläkin, nappasin useamman kerralla kun tuntui niin mukavalta kun mieli todellakin rauhoittui.

Tässä sitten mietitään, että onko seuraava diagnoosi sitten alkoholismi. Ja onko olemassa semi-alkoholisteja, sellaisia, jotka eivät nyt ihan heti viinasta riehaannu mutta ei parane ruveta leikkimäänkään?

Tai jos alkaa telkkarista jotain katsoa, niin silloinkin samointein.

Netissä roikkuessakin, muttei niin pahasti.

Lukiessa ei juurikaan.

Eli: mitä enemmän on omaa aktiviteettia ja keskittymistä vaativaa "teksää," sitä vähemmän tekee mieli alkoa.

Alan ymmärtää oikein hyvin, miksi jotkut tuntemani entiset alkoholistit tuntuvat koko ajan puuhaavan jotain. Jotain muuta, kuin telkun ja tietokoneen vahtimista. Passiviteettien tilalle pitää saada aktiviteetteja. Perkele, ja mä kun vaan haluaisin olla rauhassa.

Muut -isit sen sijaan on selätetty, hyvä minä. 1,5 tunnin kävelylenkki aurinkoisessa pakkassäässä, ja sitten varasin hotelliyön. Pienen miettimisen jälkeen sovittelin homman sillä tavalla, että huomenna maanantaina olen vielä kotona kun tuo miehen 18vee on osan päivää kaverinsa kanssa liesussa. Lähden tiistaina, palaan keskiviikkona.

Huomaan innostuvani omasta ajasta. Pistin hiukan lisää euroja matkakassaan ja buukkasin huoneen jossa on parveke ja kylpyamme. Kylpyamme! En ole vuosiin ollut kylvyssä. Tykkään lämpimästä ja vedessä lillimisestä, mutta kylpylöissä on aina liikaa väkeä ja/tai lapsia huutamassa. Joten kirjaudun hotelliin klo 15, ja sitten tulppa kiinni ja hanat auki. Hyvä kirja, pakastemansikoita, vähäsuolaista kivennäisvettä, pussi etikkasipsejä. Kun vesi jäähtyy, lisään kuumaa. Kun alkaa hiki lentää, kääriydyn kylytakkiin ja menen hetkeksi parvekkeelle istumaan. Jossain vaiheessa käyn à la cartessa syömässä, mutta muuta ohjelmaa en kyllä kaipaa.

Itse asiassa en ole aikoihin ollut mistään ihan noin innoissani, kuin nyt tästä yksin olemisen mahdollisuudesta. No tapaan minä samalla reissulla kohdekaupungissa asuvan opiskelukaverini, joten ei tässä nyt ihan erakkona silti kuljeta.

Juominen? Juomatta oleminen ei ole vaikeaa, kun olen yksin. Tietenkin se punaviinilasillinen ruuan kanssa viettelee, ja entäs kylmä olut siihen kylpyammeen reunalle...

Vetäisin myös lihaskuntotreenit tänään. "Kotipunttis" kuulostaa vähän eliittimeiningiltä, mutta tässä VVO:n kerrostaloasunnossa se nyt meinaa käytettynä hommattua painonnostopenkkiä, vähän hempulaa monitoimivekotinta ja tuttavilta halvalla ostettua vanhaa crosstraineria. Introvertti mikä introvertti, mieluummin treenaan kotona, ja noihin vehkeisiin kulutettu 300 eukkaa on salimaksuissa äkkiä takaisin tienattu. Anyway...

...treenatessa kuuntelin oloani, joka olikin yllättävän hyvä. Oman itsen eteen tekeminen näköjään palkitsee. Mietin myös, miten kummalliselta tuntui selittää miehelleni että olen lähdössä ihan yksin toiseen kaupunkiin hotelliin yöksi. Tulee ajatus, että eikös tämä kuulosta aika epäilyttävälle, vähän niinkuin että onko mulla siellä joku hoito. Yksin olemisen tarvetta pidetään omituisena, sitä pitää selittää - jopa näköjään introvertin itsensäkin. Eipä ihme jos joskus on vähän vaikea olla.

Aloin myös päästä hiukan syvemmälle oman juomisen syihin. Kauhean yksinkertaisesti todettuna: mun elämässäni on ihan liikaa asioita joista en pidä ja jotka saavat mun oloni huonoksi, ja vastapainoksi niitä kivoja ja hyväätekeviä asioita on sitten liian vähän. Aika usein on tylsää. Mikäs sen helpompaa, kuin raksauttaa tölkki auki. Ja kun tämä tissutus on jatkunut vuosia, niin kehon sietokyky on sellainen että saa aika monta Viron pikkutölkkiä kulauttaa että jossain alkaa tuntua. Omat tuntemukset ei enää kerro, milloin jokin raja ylittyy - tai se raja on siirtynyt, miten sen ottaa. Haittavaikutuksia se rajan siirtyminen ei kyllä ole minnekään tulevaisuuteen lykännyt.

Lisää tämän päivän ajatuksia: fyysinen kunto on aina ollut tärkeä. Olen aina ollut fitti, trimmi, hoikka, urheilullinen. Kun polvet sanoivat sopimuksensa irti sen muutama vuosi sitten, keho muuttui koska työ liikunnan ja tanssin parissa piti jättää. Jäljelle jäi polvia rikkomaton liikunta, ja kuntosaleilu lisääntyi. Vaatekoko kasvoi neljässä vuodessa XS:stä L:ään, jopa XL:ään. Järki sanoo ettei kyseessä ole lihominen, mutta kuinka kauan pitää odottaa että tämän uuden kehonmallin todella sisäistää? Ihan liian usein murehdin olevani paksu. Paksu, vaikka peilistä näkyy lihasta.

Ruokapuoli on helppo hoitaa. Tykkään syödä kasviksia, tykkään syödä kunnolla, en syö sokeria koska en pidä makeasta. Mutta se alkoholi! Se itsepetos! Ihan kuin kaikki oma liikuntahistoria jotenkin nollaisi alkoholin haitat, sen kalorit, sen rappeuttavan vaikutuksen. Että mäkö muka olen niin hyvässä kunnossa ettei alko vielä muhun niin pahasti vaikuta? Jessus. Ikää on 47 vuotta, tässä ei olla ihan teinejä enää. Kuinka paljon ihminen voi itseään huijata?

Ja siellä kävelylenkillä tapailin ajatusta siitä, että mulla taitaa olla korvien välissä aika isoja käsittelemättömiä umpisolmuja. Tiedän, että pelkään surua. En halua kohdata sitä missään muodossa, en osaa. En tiedä, selviänkö siitä. Silti olen mennyt hommaamaan kissoja, jotka on niin mahdottoman rakkaita. Mitäs kun niistä aika jättää? Pystynkö pysähtymään ja suremaan, vai yritänkö peittää surun nopeasti ihan millä vain - vaikka nyt juomalla?

Monimutkaista parisuhde-elämääni olen ehtinyt vatkata ja vatuloida ja ruotia jo aika perusteellisesti. Nyt on menossa ensimmäinen parisuhde, jossa ei koko ajan ole jokin kriisi päällä. tulossa tai menossa. Vaan sitten mietin, että mitenkä paljon alkoholilla on ollut vaikutusta siihen että ollaan mieheni kanssa päädytty yhteen. Kyllä se oli ensimmäisestä tapaamisestamme saakka läsnä. Ensimmäistä kertaa olin kohdannut miehen, jolle maistui yhtä hyvin kuin itselleni, ja joka ei huomautellut minun juomisestani vaan otti itsekin. Joimme alusta saakka samaa tahtia, vaikka painoeroa oli sen 35 kiloa.

Onko mun elämässäni sellaista osa-aluetta, johon alkoholi ei vaikuttaisi tai olisi osallisena? Joko siten, että alkoholi kuuluu mukaan, tai siten, että pitää erikseen muistaa että nyt ei saa juoda?

That's the question.

Päivä on mennyt tien päällä ja ihmisten parissa; anopintekeleen perinteinen perhekokoontuminen jossa läsnä anopin 5 lasta puolisoineen ja anopin 13 lastenlasta, ikähaitarilla 2-23 v. Anopintekele mukaanlukien siis 24 henkeä kerrostaloasunnossa. Menomatkalla palautimme vanhimman poikani kotiinsa, ja mukanamme toimme mieheni 18v pojan välipäiviksi - ja ilmeisesti uudenvuoden ylikin.

Olen vuosien varrella ymmärtänyt olevani introvertti. Oikeastaan ymmärsin sen luettuani artikkelin, jossa kerrottiin introverttiyden ja ekstroverttiyden eron piilevän siinä, millaisista asioista saa voimaa ja mitä mieluiten tekee kun saa vapaasti valita vapaa-ajan tekemisensä. Minä saan voimaa yksinolosta, hiljaisuudesta - ja hakeudun hiljaisuuteen olemaan yksin, kun saan vapaasti valita. Ihmiset vievät minulta voimaa, uuvun tapaamisista ja siitä, että kotonani on "ylimääräisiä" ihmisiä.

Luvassa on siis raskas viikko, raskaan joulunajan päälle. Raskautta olisi kovin helppo keventää muutamalla tölkillisellä siideriä tai parilla kolmella lasillisella hyvää punaviiniä (eikä se aina jäisi muutamaan tai pariin-kolmeen.) On mietittävä selviämisstrategiaa.

Tässä huushollissa on helppo ryhtyä juomaan. Meillä on keittiön työpöydän alus täynnä Virosta tuotuja juomasalkkuja. Olohuoneen hylly on väärällään jaloja juomia sisältäviä pulloja. Kun vain ojentaa kätensä ja ottaa. Mieheni ei lasiin sylje, eikä sylje poikansakaan. Vastaus "kyllä" lipsahtaa huulilta sukkelasti, kun mieheni kysyy otanko minäkin.

Olen sanonut että pidän juomisessani taukoa. Onneksi se ei kehkeydy meillä riidaksi. Ei ainakaan vielä. Mieheni on jättänyt kysymättä, otanko minäkin.

Oli silti työn takana pidättäytyä anopin tarjoamasta punaviinistä. Pidän punkun mausta. Pohdiskelin ajomatkan kotiin sitä, olisiko itseni huijaamista ottaa vain se puoli lasillista, maun vuoksi. No olisihan se. Jos joutuu miettimään tuollaisia, niin epäilemättä alkoholista on muodostunut ongelma.

Mutta takaisin selviämisstrategiaan. Miten siis voin ladata akkujani, jos kotonani on energiasyöppö?

Tämäkin on kai otettava päivä kerrallaan.

Jos menen ajoissa nukkumaan, nousen huomenna myös ajoissa. Nautin aamiaisen ja käyn aamukävelyllä. Haluaisin sen jälkeen vierailla paikallisen löytöeläintalon avointen ovien päivässä, siellä on sellainen joka sunnuntai.

Välipäivien aikana olen suunnitellut viettäväni yhden yön yksin Hämeenlinnassa. Hotellia ajattelin, ja junakyytiä. Tekisinkö sen maanantaina? Lähtisin ajoissa, majoittuisin, kävisin kävelemässä Rantareitin. Tapaisin siellä asuvan ystävättären vaikkapa tiistaina päivällä, niin palaisin kotiin vasta tiistai-iltana.

Hyviä ajatuksia, joissa ei häiritse kuin -isi-. Olen mahdottoman huono sitten kuitenkaan ryhtymään mihinkään. Nyt pitäisi, jotta pää pysyy ehjänä. Ja taas se tuli, se -isi-.

Tässä kirjoitellessa kuitenkin oivalsin taas kerran, että juominen liittyy minulla ennemmin sosiaalisiin tilanteisiin kuin yksinoloon. Yksinkin toki olen saattanut joskus juoda. Juopunut olen yksin harvemmin - viimeksi pahemmin silloin kun oikeasti yritin hukuttaa pahaa oloani alkoon, siitä on joitakin vuosia aikaa. Nykyään juon seurassa, yksin vähemmän. Liittynee tuohon introverttiyskuvioon.

Tapetaan ensimmäinen -isi- ja juodaan kupillinen Rooibosteetä, ja sitten nukkumaan.