Enhän mä koskaan mikään Terve ole ollut. Tai miten sen nyt ottaa.

Kun Elämä on aina ollut Vaikeaa, tavalla jos toisellakin. Lähinnä nyt ihmissuhteiden osalta, ja sitten on ollut kaikenlaisia pelkoja ja ahdistuksia.

Ensimmäinen virallinen diagnoosi tuli joskus 2000-luvun taitteessa kun netin artikkeleja lueskelemalla tunnistin itseni aikuisen ADHD-ihmisen kuvauksista. Ilman H:ta kuitenkin, ADD. Piipahdus alan lääkärillä, ja sain ensin Concertat ja sitten Ritalinia. Diagnoosin osuvuudesta en tiedä, mutta ihan kivat sävärit sain Ritskuista.

Jossain vaiheessa väsyin uusimaan reseptiä kolmen kuukauden välein. Ei se elämä kummemmaksi muuttunut ilman lääkkeitäkään, samaa vanhaa paskaa.

Joitakin vuosia myöhemmin diagnosoitiin keskivaikea masennus. Alkoi jakso, jolloin kokeilin muistaakseni neljää eri masennuslääkettä, kaikki hylkäsin vittumaisten sivuoireiden vuoksi. Flagyl (eikun tää onkin hiivalääke, no joku tommonen kuitenkin,) Cipramil ja mitä noita oli. Lopulta kieltäydyin enää uusista kokeiluista, ja ihme kyllä hinasin itseni sitten joillain keinoin pinnalle. Noihin aikoihin kyllä 2-3 tölkkiä iltasiideriä alkoi vaihtua yhteen valkkaripullolliseen. Hinta oli se mukaperuste, mutta aina se yksi pullollinen illassa humpsahti. Tuolloin onneksi olin myös aktiivisessa liikuntatyössä, joten juomiseen oli pakko laittaa vähän jarrua, ja ymmärsin lakata ostelemasta niitä pulloja.

Ankaran keittiöpsykologisoinnin ja netin selaamisen tuloksena itsediagnosoin seuraavaksi läheisriippuvuuden, mikä luultavasti jopa osui oikeaankin. Useamman vuoden toimin aktiivisesti asian ympärillä ja todella opinkin jotain itsestäni. Paitsi olemaan juomatta.

Eheytyminen eteni sellaiseen pisteeseen, että aktiivisempi itsehoito jäi taas pari vuotta sitten. Juominen jatkui ja lisääntyi. Viimeisen kuluneen vuoden aikana on ollut ehkä yhteensä kuukauden jakso päiviä jolloin en ole juonut yhtään mitään. Alkoholin vieroitusoireet ovat vuoden sisään muuttuneet häijymmiksi, uni katoaa ja mieli tekee katalia temppuja krapulassa. Vaaleanpunaisia norsuja odottelen kylään.

Viime aikoina olen törmännyt uuteen ilmiöön, HSP:hen (High Sensitive Person.) En oikein lämpene sille, tuntuu olevan hankalien ihmisten pyrkimys oikeuttaa oma hankaluutensa. Mutta sitä kautta olen päässyt lähemmäs mahdollista omaa piirrettäni joka vaikuttaa, öö, kaikkeen - tunneherkkyys.

Jo lapsena kaikki tunteet mulla on olleet vahvoja. Aina. Rakastuminen on saanut jalat pilviin ja olon epätodelliseksi, eikä mitään konkreettista pysty tekemään tai mihinkään keskittymään. Suuttuminen jaa jäätymään täysin, en osaa toimia, en saa sanotuksi mitään - viime aikoina on vähän onnistunut pihisemään uloskin. Surua pelkään, sen vahvuuden takia.

Ahdistus on kulkenut mukana aina. Rauhoittavia lääkkeitä on ollut purkissa muutamaan otteeseen. Lopulta lakkasin pyytämästä niitä, kun aloin leikkiä niilläkin, nappasin useamman kerralla kun tuntui niin mukavalta kun mieli todellakin rauhoittui.

Tässä sitten mietitään, että onko seuraava diagnoosi sitten alkoholismi. Ja onko olemassa semi-alkoholisteja, sellaisia, jotka eivät nyt ihan heti viinasta riehaannu mutta ei parane ruveta leikkimäänkään?