Miniloma hotellissa by myself toteutui kutakuinkin. Tapasin ystävän lounaan merkeissä, ja sitten kirjauduin hotlaan ja vedin huoneen oven perässäni tiukasti kiinni. Ensi töikseni riivin vaatteet päältäni ihan vain siksi, että saatoin tehdä niin ilman turhaa asiaankuulumatonta huomiota. Aikani möllötettyäni laskin kylpyveden, ja sain kolme tuntia kulumaan ammeessa lillitellen. Pariin otteeseen kävin parvekkeella pakastuvassa säässä jäähtymässä, ja takaisin vannaan. Lopputuloksena jäykästä niskasta johtuva äreä päänsärky ja vedessä likoamisesta kutiavan kuiva nahka, mutta Burana ja hotellin tarjoama bodylotion tepsivät niihin.
Pettymyksekseni hotellin ravintola oli remontissa, joten haave samojen seinien sisällä toteutuvasta à la carte -sapuskoinnista ei täyttynyt. Tsemppasin sen verran, että kävelin kilometrin verran tietämääni hyvään raflaan kaupungilla ja söin siellä. Ruokajuomana oli vesi.
Huoneessakaan ei tehnyt mieli alkoa. Tiesin sen jo etukäteen, yksin harvemmin tekee. Lähinnä lasi punaviiniä olisi maistunut, muttei ollut tarpeeksi vahvaa tarvetta sen hommaamiseen.
Kaiken kaikkiaan ihan onnistunut oman ajan otto. Täytyy alkaa harrastaa noita useammin.
Iltana ennen reissuun lähtöä pidimme kotona juustokekkerit. Paljon hyviä juustoja, Camambertiä ja valkohometta, vuohen cheddaria ja Téte de Moinea. Ja pakko sanoa, että ilman punkkua koko hoito oli vain puolet entisestään. Mikään pöytään katettu hedelmä ei vain korvannut juuston ja punaviinin pyhää liittoa. Booooring.
Mutta sanotaan se nyt. Huomenna on uudenvuoden aatto ja olen jo ilmoittanut, että aion käydä kaapissamme uskollisesti odottavan punaviinilaatikon kimppuun. Kuluneina päivinä on ollut hyvää aikaa miettiä ja kuulostella, että mikä alkoholi eniten nimeäni huutaa. Punkkuhan se. Huomenna annan itselleni luvan nauttia sitä - katsotaan sitten, mitä muuta. Tavoite olisi olla joutumatta taas valvomaan yötä, toisin sanoen pitää juominen joissakin rajoissa, sekä lopettaa se uudenvuoden päivään, jonka jälkeen olla hyvä tovi ilman. Katsotaan, ammunko itseäni tässä nyt jalkaan vai en.
Takaisin reissuun ja sieltä paluuseen. Olin rentoutunut ja iloisin mielin menossa kotiin kissojen ja miehen ja energiasyöpön (mieheni 18v poika) luo, mutta hetipä autossa kuulin että energiasyöpön kaveri-tyttis-mikälie oli meillä. Jumps, ahdistus palasi ja käyttäydyin kaiketi aika sikamaisesti kun ryhdyin vauhkoamaan asiasta miehelleni. Olin niin valmistautunut pääsemään omiin oloihini, tai siis niin omiin oloihini kuin tällä hetkellä on mahdollista, ja taas on mun kotonani uusi ihminen tutustuttavaksi.
Käytiin sitten isännän kanssa paikallisessa itämaisessa syömässä, siinä ehdin rauhoittua ja vähän avata asiaa, ja päästiin kotiin saakka. Tyttis lähti sitten pojan kanssa aika äkkiä, tilanne helpottui niiltäkin osin, mutta taas pääsin kiroilemaan tämän introverttiyden kanssa. Olen hyvin huono sietämään outoja ihmisiä omassa kodissani, erityisesti jos heidän paikalla olonsa on tavalla tai toisella yllätys.
Miksei kukaan ekstrovertti koskaan joudu selittämään, miksi hänen kotinsa ovet ovat avoinna kaikille kulkijoille? Miksi sitä pidetään hyveenä ja avarasydämisyytenä, ja tällainen introverttiys on sitten huono homma ja paskuutta?
Introverttiys ei ole ihmisvihamielisyyttä. Introvertin vetäytyminen ei kerro muista ihmisistä mitään. Tässäkään tapauksessa miehessä, miehen pojassa tai tyttiksessä ei ollut mitään vikaa. Reaktio on minun päässäni, kyse on minun luonteenpiirteestäni, siitä millainen minä olen. Reagoin samalla lailla myös omiin aikuisiin lapsiini: kiva nähdä, mutta jossain vaiheessa riittää. Ja kun riittää, ahdistun.
En myöskään ole epäsosiaalinen. Viihdyn ihmisten kanssa, en varsinaisesti ujostele, en kärsi esiintymispelosta, pystyn juttelemaan ventovieraan ihmisen kanssa junassa tai hississä rennosti ja ongelmitta. Pointti on vain, että minä väsyn siitä. Voimia saan, kun olen välillä yksin. Ja kun kotonani on jatkuvasti muita ihmisiä, en siis lataudu vaan akku tyhjenee hiljalleen.
Mieheni syö akkuani hyvin hitaasti, mutta rehellisyyden nimissä, kyllä hänkin sitä kuluttaa. Onneksi hän myös ymmärtää, tai ainakin tuntuu ymmärtävän kun selitän ajoittaisen tarpeeni olla yksin. Kun olemme mieheni kanssa kaksin, riittää parin tunnin yksin tehty kävelylenkki latautumiseen.
Kaikkein lähinnä lasillisen ottamista olin tänään, kun sain laukkuni purettua ja talossa oli vielä väkeä. Mutten kuitenkaan ottanut.
...
Olen aina pitänyt vertauksesta (pahoittelen jos jotakuta loukkaa uskonnollinen viitekehys linkissä,) jossa purkki täytetään ensin kivillä, sitten soralla jne., kunnes se todellakin on täynnä. Ymmärrän vertauksen sitenkin, että jos elämäänsä haluaa lisätä jonkin suuren asian, pitää jostakin yhtä suuresta kyetä luopumaan, muuten tilaa uudistumiselle ei ole. Tai siten, että jos haluaa luopua jostakin asiasta jolla on elämässä ollut suuri merkitys, pitää tilalle saada jotain vastaavan tilan täyttävää, muuten elämään jää tyhjä kohta.
Alkoholilla tuntuu olevan elämässäni suuri rooli. Täytyy siis miettiä, millä sen jättämän tyhjiön korvaisi, ettei alko valuisi takaisin tipoittain tyhjää tilaa hyödyntämään.
